Harvemmin tulee kenellekään suositeltua tv:n katselua. Nyt aion tehdä niin. Edellisiltana oli nimittäin sattumalta Ylen ykkönen auki, kun sieltä tuli uuden Kulutustavaratarkastajat-sarjan ensimmäinen kahdeksasta osasta. Ensin kiinnitin huomion vain iloisiin norjalaisiin, jotka ovat aina niin ja nättejä ja reippaita ja punaposkisia. Jäin seuraamaan ohjelmaa, ja siinähän käsiteltiinkin erittäin mielenkiintoisia globaaleja aiheita. Oli vähän niin kuin meidän Kuningaskuluttaja mutta isommilla aiheilla ja jotenkin sympaattisempi (norjalaiset).

Ohjelmasta jäi monta ajatusta kytemään. Ensin juttu, jossa kerrottiin 3D-elintarviketulostimesta, se herätti ristiriitaisia tunteita. Näistä 3D-tulostimistahan on kohkattu jo muutama vuosi. En ole vielä ihan päässyt kartalle koko hommasta enkä päässyt elintarvikeversiostakaan. Ensinnäkin sana tulostin tuo mieleen vain ja ainoastaan kuivan paperin. Miten ihmeessä siihen mielikuvaan voisi liittää mitään syötävää! Ei mitenkään. Ei ainakaan minun päässäni. Ohjelmassa näytettiin, miten laite, noh, “tulostaa” vaikkapa pitsapohjan tai pikkuleipiä. Taikina tehdään itse ja laitetaan koneeseen johonkin kapseliin, josta kone truuttaa taikinan sitten johonkin muotoon paistovalmiiksi pellille. Eli laitteen pointti on se, että sillä saa aikaan symmetrisiä muotoja..? Ja huomautan vielä, että tätä ihmevehjettä suunnitellaan siis ihan kotitalouskäyttöön! Kyllä. Kenen mielestä olisi hienoa kutsua kaverit kahville ja kehuskella ihan itse tulostetuilla, täydellisen symmetrisillä lumihiutaleen mallisilla pikkuleivillä? “Ihan itse painoin nappia ja näin hienoja tuli.” Sehän jo tiedetään, että suurtalousmittakaavassa automaatio tuo etuja ja säästöä, mutta että kotikeittiössä…

Isoista leipomoista saa ihan symmetristä myös, jos ei halua, että ihmisen – tai ainakaan oma – kädenjälki näkyy lopputuotteessa. Ja kolmedeetä ne kaupasta ostetutkin ovat, mutta eihän kukaan kutsu leipomon tuotantoketjun laitteita tulostimiksi. Jos ne ovat tulostimia, niin sitten automaattinen leviteannostelijakin on sellainen.

Vai onko tässä kaikessa nyt joku hienous, jota en vain näe? Jos hoksaatte paremmin, niin kertokaa ja valaiskaa, kiitos!

Sitten siihen maailmanparannukseen. Siihen kannusti juttu, jossa käsiteltiin ruokaöljyn käyttöä polttoaineena. Jep, vanhaa asiaa sekin, mutta nyt vasta heräsin siihen, että se on todellakin mahdollista ja ilmeisen helppoa. Vai johtuiko se vain niistä iloisista norjalaisista, en tiedä, mutta juttu sai pohtimaan, miksi ihmeessä kukaan ei ole tarttunut tähän aiheeseen isommin. Itse en omista autoa enkä tiedä niistä juurikaan, mutta ohjelmassa väitettiin, että dieselillä käyvän menopelin muuttaminen ruokaöljyllä kulkevaksi vaatii vain pienen viilauksen moottoriin ja kustantaa muutaman tonnin. Voiko todella olla näin ja saako meillä tehdä niin ihan vapaasti, jos haluaa?

Kuten huomaatte, ohjelma herätti paljon kysymyksiä ja ajatuksia. Vielä kun joku kertoisi niihin vastaukset.

Jo esitetyt jaksot voit katsella Yle Areenasta. Ohjelma telkussa TV1:ssä tiistaista torstaihin klo 19–19.30. Tulevien jaksojen aiheet täällä.

Suosittelen, popcornit valmiiksi!

Ideakateus iskee, kun kuulee tai lukee niin kertakaikkisen hyvästä ideasta että alkaa ihan harmittaa, ettei ole ikinä itse tullut sitä keksineeksi. Kun joku on keksinyt jotain niin loogista, itsestäänselvää ja hyvää tekevää. Jotain niin mahtavaa, että heti ideakateuden jälkeen iskee innostus ja jopa ylpeys sitä tuntematonta henkilöä tai tahoa kohtaan, jolta neronleimaus on lähtöisin.

Kaikki edellämainitut tunteet vyöryivät voimalla, kun luin, että Helsinkiin perustetaan keväällä hävikkiruokaravintola. Miksi ihmeessä kukaan ei ole aiemmin keksinyt tätä! From Waste to Taste -hankkeeseen otetaan mallia Amsterdamista, jossa toimii jo ainakin yksi ravintola, Instock, jossa ruoka valmistetaan kauppojen hävikkiraaka-aineista.

Toivon, että tämä hanke saa paljon positiivista julkisuutta ja käynnistyttyään laajenee ihan jokaiseen kylään ja kaupunkiin. Hävikin hyödyntämisen lisäksi hankkeella on myös työllistymisvaikutuksia, ilmastoa ja hyväntekeväisyyttä unohtamatta. Kaikin tavoin hyvää tuova idea – silkkaa neroutta!

Heti positiivisen tunnemyrskyn jälkeen iski myös pieni pelko: eihän kukaan eikä mikään taho voi nyt tulla sanomaan tai päättämään, ettei näin saa tehdä? Eihän? Kun tuntuu, että aina siinä käy kuitenkin niin. Että se hyvä onkin liian hyvää ollakseen todellista ja toteutettavissa. Ainakin tämä projekti sai jo työllistymisvaikutusten tukemiseen Euroopan sosiaalirahaston avustuksen. Se on onneksi jo korkean tahon tuki.

Tälle neronleimaukselle pidämme sormet ja varpaat ristissä ja peukut pystyssä! Käy lukemassa hankkeesta lisää täältä ja täältä.

Juuri kun ihmeteltiin lämpöennätyksiä, niin sieltähän se talvi tuli. Ja millä itsevarmuudella tulikin! Talvi todella yllätti suomalaiset. Tällä kertaa sekin sanonta on tosi.

Itse en juurikaan pidä tai ainakaan nauti talvesta. Ihan suurin syy siihen on se, että kylmänsietokykyni on hyvin rajallinen. Palelen nimittäin kesälläkin. Ja talvella tarkoitan tässä nimenomaan kovia pakkasia tai liikkumista vaikeuttavaa määrää lunta. Mutta, tänään aamulla tapahtui jotain hämmentävää: huomasin pohtivani vallitsevaa säätilaa poikkeuksellisen lämpimin ajatuksin – taisin jopa vähän hymyillä itsekseni. Myönnän sen verran, että tämä ajatus kirkastui, kun otin noin kolmatta hörppyä ihanan kuumaa kahvia, joka lämmitti niin sormet kuin kehonkin istuessani keittiössäni vetoisan ikkunan vieressä. Aamukaffella on siis ihan pieni osuus tässä tarinassa.

Meille (kaupunkilaisille varsinkin) talvesta selviytyminen on pelkkää luksusta. Kääriydytään ihaniin viltteihin, keksitään uusia reseptejä kuumiin juomiin ja mietitään mihin kaikkeen voisikaan vielä lisätä vähän inkivääriä. Ja ne villasukat, sauna ja kuuma suihku. Meillä on lämmitys ja julkinen liikenne, jos auto ei aamulla starttaa. Mikäs hätä meillä muka on näiden mukavuuksien kanssa. Vaikka päivä pitenee jo ja kevättä kohden mennään, niin vielä eletään sellaista talviunen ja käpertymisen aikaa. Ja sehän on aika mukavaa aikaa. Saatan hiukan huolestua ainoastaan isovanhemmistani, jotka saaristossa kaksistaan lämmittelevät taloaan puilla. Mutta toisaalta he todella tietävät, miten pakkasilla toimitaan, miten äärioloissa selvitään. Ja mummolassakin se talven tunnelma on aina kohdillaan. Siellä ei tarvita edes uusia reseptejä, vanhat hyviksi todetut riittävät, ja kaikilla on lämmin ja mukava olla tapahtui ulkona mitä tahansa.

En nyt ole kuitenkaan kääntämässä kesänuttua talvitakiksi, en missään nimessä, mutta olen tyytyväinen siitä, että koin tuon pienen aamuisen hetken ja osaan nyt paremmin nauttia näistä säistä. Mielipidettä saa aina muuttaa. Sehän tarkoittaa vain sitä, että on oppinut jotain uutta joko itsestään tai itse asiasta. Katsotaan mitä Siperia opettaa, jos ne opit todella ovat vielä meille kantautumassa, kuten tämän hetkinen sääennuste kertoo. Saatan siinä tapauksessa kääriä taas eri takin hihoja, mutta nyt on ainakin toistaiseksi yllättävän kiva. En nimittäin ihan allekirjoita sitä, että ei muka olisi olemassa huonoa keliä vaan vain huonoja varusteita. Jos ainoa toimiva varuste alkaa olla pilkkihaalarin tasoa, niin turha tulla pukeutumisesta huomauttamaan, jos tärisen kylmästä.

Eräs ystäväni aina hieman innostuu vähänkin rajumman sääilmiön osuessa kohdalle. Rankkasade, raju ukkonen, paukkupakkanen, oli se mitä vain, niin hän saa nautintoa siitä, miten se yhdistää meidät kaikki, jotka selviydymme vallitsevien olojen armoilla. Ja niinhän se menee, luonnonvoima jos mikä on selainen voima, joka tuuppaa meidät ihan kaikki väkisinkin samaan veneeseen ja huutelee meille soututahdin. Olemmekin kyseisen ystävän kanssa joskus pohtineet, mikä toinen puheenaihe kuin sää voisi olla aina yhtä ajankohtainen, helppo ja meitä ihan kaikkia koskettava. Sellainen, josta riittää puhuttavaa tilanteessa kuin tilanteessa ja ihan kenen kanssa tahansa. Taisimme yrittää avaruutta ja biologiaa, mutta eivät nekään ihan sellaisinaan toimineet.

Otetaan nyt kaikki irti näistä pakkasista ja nähdään ne mahtavat pienet nautinnot, jotka kuuluvat tähän nykyaikaiseen selviytymiseen. Oma selviytymiseni oli tänään bussikuskin ansiota. Etenin kahden kauppakassin kera kohti bussipysäkkiä, kun näin että siinähän se bussi huristaa jo vierellä ohi. Sain hiukan ojennettua toista kättä (hyvin vähän painavista kantamuksista johtuen) ja yritin ottaa pari juoksuaskeltakin. Bussi pysähtyi pysäkille. Minulla oli matkaa vielä ainakin 50 metriä. En siinä vaiheessa edes luottanut siihen, että ehtisin, koska pysäkiltä nousi kyytiin vain yksi ihminen (jolle yritin huutaa, mutta olin liian kaukana). Valmistin itseäni jo tulevaan hokemalla mielessäni “kohta se lähtee, en ehdi, kohta se lähtee, en ehdi”. Tässä vaiheessa se aamukahvi ei enää siis vaikuttanut. No arvaatte varmaan jo, miten kävi? Bussi odotti minua! Bussikuski sai hyvin vuolaan kiitostulvan. Hän sai kaikkien matkustajien edessä kuulla olevansa pelastus, taivaan lahja ja ties mitä, ja minä näin kanssamatkustajien hymyilevän ja ehkä muutaman nyökyttelevän, koska meistä jokainen on joskus selviytynyt samalla tavalla pakkasta tai jotain muuta luonnonvoimaa pakoon ja tunnistaa sen kiitollisuuden tunteen.

Vene tai bussi, kaikki matkataan yhdessä ja kaikki ymmärretään ainakin hetki toisiamme täydellisesti! Kunnon talvi on sittenkin aika kiva.

Lämpöistä loppiaista!

Tipaton, kuntokuuri, joulukilojen karistus… Kyllä vaan, tammikuu alkaa. Puhdistautumisen kuu. Tammikuu on valittu aina uuden aluksi, ja sitähän se onkin, uusi vuosi alkaa. Uusi, parempi, puhtaampi, selkeämpi vuosi. Vaikka toisaalta puhdistautuminen ja kaiken turhan karsiminen tuntuu olleen puheenaiheena jo koko menneen vuoden. Maailmalla taitaa puhaltaa nyt sellaiset tuulet, jotka kannustavat irti turhasta kuluttamisesta ja kuormittamisesta, koskien niin tavaraa kuin henkistäkin elämää. Ne tuulet puhaltavat meille pohjolaan asti, ja lämmittävät ainakin allekirjoittanutta kovasti.

Kaikki ovat kai Konmarinsa jo lukeneet? Siitä seuraava helppo ja opastettu askel selkeämpään oloon ja tilaan voisi olla vaikka minimalismipeli. Tai kyse on oikeastaan haasteesta, joka heitetään kaverille tai perheenjäsenelle. Ideana on hävittää omistamaansa turhaa tavaraa. Roinat pois, tilaa ja vapauden tunnetta tilalle. Peli aloitetaan kuukauden 1. päivänä, ja tarkoituksena on hävittää yksi tavara ensimmäisenä päivänä, kaksi toisena, kolme kolmantena jne. Ja tämä tehdään dokumentoidusti eli pelikaverille kerrotaan, mistä luovutaan. Pelin on tarkoitus kestää 30 päivää tai miksei pidempäänkin, jos vaikka innostuu puhdistautumaan ihan kunnolla. Pelin ovat kehittäneet amerikkalaiset minimalistit Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus. Heidän filosofiastaan ja pelistä tarkemmin täällä.

Lisää tilaa, enemmän happea hengittää ja kevyempi olo kaikin puolin. Houkuttelee kyllä! Toisaalta, minimalismipeli kuulostaa aika haastavalta. Miten sitä ehtisi omassa arjessaan toteuttaa 30 päivää, kun loppua kohden hävitettävä tavaramäärä on jo aika iso. Aikaa vievää hommaa. Ensimmäinen viikko voisi vielä mennä. Mutta jos ajatus innostaa, niin kuka määrää, että pitää pelata vain ja ainoastaan Joshuan ja Ryanin säännöillä! Jos Feng Shui tulisi tarpeeseen, niin sitä voi lähteä tavoittelemaan ihan ominkin keinoin. Äkkiäkös sitä haastaa vaikka muutaman ystävän ja pari perheenjäsentä mukaan. Niinhän ne vanhat kunnon pihakirppiksetkin ja muu kierrätys ja tavaranvaihto toimii. Toki tässäkin toiminnassa taitaa päteä vanha totuus: mitä tiukemmat säännöt ja selkeämpi suunnitelma ja aikataulu on, sitä varmemmin päästään onnistuneeseen lopputulokseen.

Inspiroiduitko? Vai oletko kenties jo kokeillut kyseistä peliä tai muuta vastaavaa? Itse olen ainakin hyvin vastaanottavainen tällaiselle ideologialle ja uskon toteuttavani sitä jatkossa tietoisemmin ja säännöllisemmin kuin ennen – varsinkin jos tämä nyt puhalteleva puhdistava tuuli jatkaa kulkuaan ja pitää pintansa ja muistuttelee itsestään edelleen medioissa ja palstoilla.

Ja nyt se innovaatio: Jos käyt nyt urakalla vaatekaapin kimppuun ja haluat hävittää tekstiilejä, puuvillaisia vaatteita, petivaatteita, puhtaita ja ehjiä tai vaikka likaisia ja risaisia, niin nyt on samalla hieno mahdollisuus tukea uutta suomalaista innovaatiota. The Relooping Fashion Initiative pyrkii luomaan täydellisen vaatteidenkierrätyssysteemin, jossa käytetyistä puuvillatekstiileistä valmistetaan uutta – siis ihan kuitutasolla, ei tuunaamalla. Projektissa yhteistyökumppanina on mukana muun muassa Seppälä, joka järjestää tekstiilikeräyksen valikoiduissa myymälöissään. Keräys on käynnissä 17.1.2016 saakka. Ja jotta me kaikki muodin ystävät saamme ihan todellista jännitystä elämään, niin Seppälä valmistaa uuden malliston kierrätetyistä tekstiileistä valmistetuista kankaista!

Erittäin mielenkiintoinen projekti, jonka etenemistä aion ehdottomasti seurata. Voit lukea aiheesta lisää täällä ja täällä.

Puhdistavia tammikuun tuulia!

Uusi vuosi, uudet lupaukset. Muistatko vielä viimevuotisen lupauksen? Edellisvuotinen nyt ainakin on jo unohtunut.

No niin, joulusta selvittiin. Vähän ehkä ahdisti taas, kun tuli syötyä ja laiskoteltua liikaa? Unohdetaan se ja ahdistutaan nyt ihan muista jutuista. Koska nythän pitää tehdä taas se lupaus! Se pitää miettiä tarkkaan. Varsinkin, jos sen aikoo ääneen kertoa muillekin.

Itsellehän se lupaus tehdään. Se voi joko helpottaa tai vaikeuttaa tehtävää riippuen siitä, miten tyytyväinen on itseensä ja omaan elämäänsä. Aika moni löytänee asian jos toisenkin, joissa voisi itseään kehittää. Kehityksen aiheita voi myös keksiä helposti listaksi saakka, mutta se taitaa olla merkki ihan liian kovista vaatimuksista itseään kohtaan. Muistetaan siis maltti ja maalaisjärki tässäkin projektissa.

Palataan perusasioihin ja Babyloniaan ennen kuin luvataan yhtään mitään. Vaikka uudenvuodenlupaukset tehdään pääasiassa itselle, niin ennen on luvattu vähän isommin jumalille ja korkeammille voimille. Vuoden aikana luvattiin lähinnä maksella velat. Onkohan lupaukset pidetty silloin helpommin, jos on eletty koko vuosi pienessä pelossa. Ehkä niin.

Nykyään suosituimmat lupaukset taitavat liittyä oman henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin edistämiseen. Luvataan olla paremmassa kunnossa ja reippaampia. Se on oikein hyvä tavoite. Niin kuin on mikä tahansa muukin itselle luvattu asia. Ehkä se lupaus kannattaa tehdä, jos sitä ihan todella tarkoittaa ja muistaa ja sen haluaa myös todella pyrkiä pitämään. Muutenhan se on ihan höpöhöpöä. Ja saa se sitäkin olla, ei tässä mistään sen suuremmasta ole kyse kuin itsensä tsemppaamisesta ja kannustamisesta johonkin itselleen tärkeänä pitämäänsä asiaan. Miksei lupauksia voisi tehdä myös porukalla, jos kokee sen mukavammaksi ja motivoivammaksi tavaksi. Itselläni on ollut sama lupaus jo useamman vuoden. Se on sellainen lupaus itselle, josta todella haluan pitää kiinni, siksi se on aika helppo. Toteutan sitä arjessa joka päivä. Se on sellainen lupaus, joka ei vanhene koskaan. Sellainen onkin ehkä paras, jos ei ole mitään lyhyemmän tähtäimen asiaa, jonka haluaa toteuttaa seuraavan vuoden aikana.

Aiotko sinä tehdä uudenvuodenlupauksen? Jos aiot ja jos koet, että tarvitset ehkä niitä korkeampia voimia tukemaan tavoitettasi, niin voit ottaa nykyaikaiset keinot käyttöön ja luoda pienen sosiaalisen paineen itsellesi julkistamalla lupauksesi. Kerro kavereille tai jaa somessa vielä isommin. Vannomatta kuitenkin paras. Voidaan kaikki ihan ensin luvata, että lupauksista ei stressata. Ja sitäpaitsi sen lupauksen voi tehdä ihan milloin vain, vaikka juhannuksena, ei haittaa yhtään!

Leppoisaa vuoden vaihdetta ja paljon lupaavaa alkavaa vuotta 2016!

Miksi meillä ei ole enää talvea ollenkaan? Ja ihan kuin ei olisi oikein kunnon kesääkään. Ollaan oikeastaan sellaisessa yhden vuodenajan systeemissä nykyään. Ikävää vaan, että se vuodenaika on hyvin syksyinen. Sateinen ja harmaa, ja tasalämpöinen.

Talvi saattaa tulla vielä, toivotaan niin, mutta yhtä hyvin talven viimeiset rännät saatetaan saada niskaan taas juhannuksena. Jotain on tapahtunut, se on selvää ja sen tajuaa, vaikka ei olisi sen tarkemmin perehtynyt ilmastoasioihin. Lämpenemisestä on kyllä puhuttu jo tosi pitkään, mutta jotenkin sitä on aina ajatellut tulevien sukupolvien ongelmana. Tai meidän aiheuttamamme ongelma ehdottomasti, mutta että sen lopputuleman on ajatellut näkyvän vasta kymmenien, ehkä sadan vuoden päästä.

Ilmastonmuutos on nyt. Se on niin iso asia, että sää ja ilmasto ei olekaan enää mikään small talkin aihe. Nyt puhutaan ihan vakavasti. En ole opiskellut aihetta, jotta osaisin kertoa tutkimustietoa tai muuta faktaa, mutta kysymyksiä olisi esittää sitäkin enemmän. Onko tehtävissä vielä jotain, vaikka lämpeneminen on jo näin pitkällä? Voidaanko mitenkään estää se, että luonto sekoaa omissa rytmeissään ihan täysin? Entä eläimet? Voidaanko lämpenemisestä johtuvat luonnonkatastrofit estää tai edes ennustaa? Mistä kaikesta selvitään ja koska tulee se totaalinen raja vastaan? Kysymysten lista on loputon. Mitä enemmän asiaa miettii, sitä isompia pohdintoja aihe herättää. Hyvä onkin herätä ja seurata kehitystä ja koittaa tehdä omalta osaltaan se, minkä ikinä vaan voi.

Meillä Etelä-Suomessa kaipailtiin edes vähän lunta ja pakkasta jouluksi. Ei saatu. Mitenköhän New Yorkissa oli joulutunnelman laita, kun siellä vietettiin jouluaattoa 22 celsiusasteen kesälämmössä. Taas rikottiin kaikkien aikojen lämpöennätys. Voimme vain toivoa, että luonto sopeutuu tähän kaikkeen. Me sopeudumme sitten luonnon mukaan ja järjestämme ehkä tulevina jouluina Tapaninpäivän tansseja ulkolavoilla, kuka tietää. Tai muokkaamme vuodenaikasysteemiämme ja omia kalentereitamme ja vuosirytmiämme. Luomme lisää keinotekoisia olosuhteita harrastaa talviurheilua tai unohdamme tietyt lajit ja talven riehat pulkkamäkineen ja lumiukkoineen pikkuhiljaa kokonaan. Huh, pysäyttävä ajatus!

Aina kun ihmettelemme säätä, muistetaan olla huolissamme myös isommin ilmastosta ja kannetaan omat kortemme kekoon.

Arvoituksellista ja ajatuksia herättävää loppuvuotta kaikille!

Joulu on antamisen aikaa. Joulu on myös kulutusjuhlan ja turhan roskan kerryttämisen aikaa. Käsi ylös hän, joka tunnollisesti lajittelee lahjarumban jälkeen lattialle ja pöydille kertyneet roskat kierrätykseen.

Niin kaunis ajatus kuin onkaan se, että lahjaksi annettaisi yhteistä aikaa, palveluksia tai muita aineettomia asioita, niin kyllähän niitä paketteja aina kertyy jaettavaksi. Kestävää kehitystä ajatellen voi kuitenkin tehdä paljon ihan itse vielä siinä vaiheessa, kun miettii, millaiseen pakettiin kaikki ihanat lahjat käärii. Ja siis toivottavaa on, että miettii edes vähäsen.

Haetko joka vuosi uudet lahjapaperirullat marketista, kun ne viimevuotiset ovat jossain kadoksissa tai kaapin perälllä liian kaukana ja liian ruttuisina tai liian vanhoina? Tänä vuonna tähän junaan ei ehkä enää ehdi mutta ensi vuodeksi: älä hamstraa joulupaperirullia enää! Onkohan standardimittaisessa asunnossa edes olemassa kaappia, jossa niitä voi säilyttää fiksusti suorina ja ehjinä.

Kauniita ja persoonallisia paketteja loihtii mainiosti kierrätyskelpoisemmistakin aineksista. Tällä välttää myös sen klassisen tilanteen, jossa saa vastalahjan, joka on paketoitu presiis samanlaiseen paperiin kuin se itse ojennettu paketti!

Itse käärin paketit ihan mieluiten silkkipaperiin tai vastaavaan. Enkä ikinä osta paperia, vaan saan pakkaustarpeet esimerkiksi astia- ja kynttiläostoksilta, kenkälaatikoista, verkkokauppaostoksista, milloin mistäkin. Yllätyn usein siitä, miten kauniita papereita käytetäänkään ihan vaan laatikoiden täytteinä ja muissa vastaavissa sivurooleissa. Silkkipaperi säilyy pienessä tilassa, eikä uudelleenkäyttöä haittaa ollenkaan, vaikka paperi olisi vähän ryppyinen. Joidenkin lahjojen ja pakettien luonne jopa vaatii pienen rosoisuuden. Silkkipaperit ovat myös siitä kiitollista pakkausmateriaalia, että niiden kanssa ei tarvitse tuhlailla myöskään teippiä. Toisin on niiden jäykkien, päällystettyjen rullapaperien kanssa. Ne vaativat teipiltä joko määrää tai lujaa laatua, joskus molempia.

Paperipussit kannattaa myös ottaa talteen. Ainakin sellaiset, joissa ei ole logoja tai häiritseviä tekstejä. Sanomalehdestäkin saa lahjalle kääreen, mutta sen kanssa kannattaa muistaa, että sanomalehtipaperi mustaa niin sormet kuin pöydänkin. Pitää olla myös tarkkana, ettei anna lahjaksi niitä ikäviä uutisia eikä kuolinilmoituksia.

Kun lahja on kääritty, tarvitaan enää koristelu. Jokaisen kotitalouden perustarvikkeisiin tulisi kuulua rulla juuttinarua. Siinäpä vasta jokapaikan naru, jota voi käyttää myös paketointipuuhiin. Yksinkertaisen paperin parina juuttinaru antaa paketille hyvinkin urbaanin ja trendikkään ilmeen. Toisaalta sillä saa myös mukavan maalaisromanttisen tunnelman, riippuen muista koristeista. Ihan kaikkiin paketteihin ei tarvitse narua edes laittaa. Paketin voi koristella tarralla tai pakettikortin voi kiinnittää lahjaan ikään kuin etiketiksi. Kuvioidun ja/tai värillisen paperiteipin ja tarrakirjoittimen voisin myös lisätä sinne perustarvikkeiden kotivaraan. Ne pelastavat tilanteessa, jossa paketti pitää olla valmis nyt, mutta pakettikortti puuttuu. Korttia ei välttämättä tarvita. En usko että kovin moni niitäkään säästää paketin avattuaan. Tai lukeekohan edes. Riippuu ehkä lahjan saajan iästä…

Nyt kun lahjan antajina olemme valveutuneita ja käytämme kierrätysmateriaaleja, niin muistamme tietysti olla valveutuneita lahjan saajia myös. Otamme siis tänä jouluna talteen hyvät, ehjät paperit ja sellaiset kauniit narut, joita voimme käyttää uudestaan ensi jouluna tai muissa lahjontatilanteissa. Ja otamme talteen kaiken käyttökelpoisen myös muiden paketeista, jos eivät itse osaa arvostaa hyvää materiaalia. Ja kaiken jäljelle jäävän roskan kierrätämme niin hyvin kuin mahdollista!

Toki on tilanteita ja lahjoja, joihin ruttuinen paperi ja juuttinaru ei kertakaikkiaan kuulu eikä sovi. Mutta ne ovatkin sitten oma lukunsa. Näillä pienillä jutuilla teemme kuitenkin paljon hyvää, vähennämme roskaa ja säästämme euroja eritoten näin jouluna, pakettienvaihdon ruuhka-aikaan.

Ekologisuus, eettisyys, esteettisyys – kaikki yhdessä paketissa. Ja se antamisen ilo!

Suomi on hyvin nuori, vasta alle 100-vuotias neitokainen. Siinä iässä ollaan vielä hakemassa omaa paikkaa ja identiteettiä isolla kartalla. Vaikutteita ja parhaita paloja on omaksuttu ja lainattu koko liuta niin naapureilta kuin vähän kauempaakin, ja niin tehdään edelleen. Älkää nyt peljästykö, suomalaista jouluakaan ei oikeastaan ole. Ehkä sen voisi tehdä, jos oikein tarkka olisi, mutta se olisi melko varmasti täysin erilainen kuin mihin meillä on yleisesti totuttu.

Joulu-sana jo itsessään on tietenkin tullut meille jostain. Lähinnä se on länsinaapurimme Jul-sanaa. Alun perin Pohjois- ja Länsi-Euroopassa vietettyä keskitalven juhlaa tarkoittava Yule lienee looginen alkulähde meidän pohjoisille taivutuksillemme.

Syötkö jouluna kinkkua, kalaa vai kenties lintua? Sianliha joulupöydässä ei olekaan niin vanha juttu, että siitä kannattaa pelkän perinteen vuoksi pitää kynsin hampain kiinni, jos vähänkään kyllästyttää! Eihän meillä ole joka kotiin possua riittänytkään vielä kovin pitkään. Jos nyt jotain lihaa on pöydässä, niin sehän on jo juhla-ateria. Graavilohi sen sijaan tulee suoraan Ruotsista. Meillä on kyllä kalaa laitettu joulupöytiin aina, mutta se on voinut olla vaikkapa hapatettua lahnaa tai ahventa. Linturuokien ystävät voivatkin sitten nautiskella kuten maailman onnellisimmat tanskalaiset ikään. Siellä nimittäin lintu kuuluu ehdottomasti perinteiseen joulupöytään, erityisesti sorsalinnut, kuten hanhi ja ankka (ups!). Kalkkuna tuleekin meille sitten jo paljon kauempaa ison meren takaa Yhdysvalloista.

Jos nyt alkaa kansainvälisyys jo ahdistaa, niin voit helpottaa oloa suunnittelemalla joulumenun ihan vaan rosollista ja perunalaatikosta. Puuronkin voi ottaa listalle, mutta älä ota riisiversiota manteleineen, sehän on hyvinkin ruotsalaista taas se. Kyllä meillä pärjätään kaura- tai ohrapuurolla. Veteen keitettynä tietysti. Egyptistä alun perin meille rantautuneita piparkakkuja puolestaan saattaa olla mahdotonta korvata millään perinteisellä kotimaisella.

Meidän joulupöytämme on siis aikamoinen sekoitus eri kulttuureja. Vähän niin kuin suuri pitsa, johon kerätään kaikkien lempitäytteet, ne ihan tavalliset ja sitten ne vähän erikoisemmat . Mitä sekalaisempi, sen parempi, ja sitten syödään koko pitsa yhdessä! Sen jälkeen ihastellaan vatsat pulleina saksalaista joulupuuta ja odotellaan turkkilaista joulupukkia kylään…

Oikein eksoottista ja rauhallista Yulea kaikille!

Tuntuikohan Nils Holgerssonista tältä villihanhien mukana seikkaillessaan. Huimaa vauhtia, jännittäviä uusia tilanteita ja upeat tulevaisuudennäkymät. Sitä kaikkea on ollut minun yhteistyöni Foodduckin kanssa siitä asti, kun lyöttäydyimme yhteen.

Yhteinen matkamme alkoi mainostoimistoyhteistyönä reilu vuosi sitten, kun sain uuden asiakkuuden hoidettavakseni. Onneksi sain. Yhteistyömme on nimittäin ollut niin hedelmällistä ja innoittavaa, että on vaikea uskoa että sitä on takana vasta vuosi. Olen saanut olla mukana luomassa menestystarinaa.

Olen 37-vuotias turkulainen mainosalan ammattilainen. Noin kymmenen mainostoimistovuoden jälkeen keskitän nyt yksityisyrittäjänä aikani paremmin ja olen mukana niissä tarinoissa ja seikkailuissa, joissa koen sen suurimman inspiraation, onnistumisen tunteen sekä saumattoman yhteistyön mukavimpien kumppaneiden kanssa.

Tervetuloa mukaan Foodduck Post -matkallemme, joka alkaa tästä. Toivon, että pidät näkemästäsi ja lukemastasi ja saat ehkäpä uusia herättäviä ajatuksia ja kokemuksia. Voit myös kertoa minulle, mitä mieltä olet.

Uuteen seikkailuun!

Niina

kuiniin@gmail.com

Miten kaikki sai alkunsa, miten ja kuka ihmeessä on keksinyt automaattisen leviteannostelijan? Mikä se ihan oikeasti edes on? Annetaan Foodduck Oy:n toimitusjohtajan Timo Sorsavirran kertoa koko tarina. Ole hyvä, Timo.

 Näin syntyi FOODDUCK®-leviteannostelija

Liikeidea voi joskus lähteä liikkeelle myös hyvin arkisesta ja ennen huomaamattomasta ajatuksesta. Alkuperäisen idean leviteannostelijasta keksi isäni Seppo Sorsavirta, joka oli jo vuosia miettinyt kyseistä asiaa sekä sitä, miten pitkälti ravintola- ja ammattikeittiömaailmassa kaikki on nykyään automatisoitu. Ainakin yhdelle innovaatiolle tuntui vielä olevan tilaa, Leviteannostelija oli jäänyt keksimättä kaikkialla maailmassa. Suomenkielestä ei löytynyt kyseistä sanaa, ja englanniksi käännetty spread dispenser oli niin ikään koskematon käsite.

Tutkimme aikanaan asiaa tarkemmin ja löysimme vain muutamia ponnisteluja 1950–60-luvuilta, joten innostuimme lisää. Laitteen lisäksi haluttiin ideaa kehittää pidemmälle, ja keksimme tuotteeseemme soveltuvan pussimuotoisen levitepakkauksen. Materiaalinkäytön tehostamiseksi pussiin pakkaaminen on ollut jo muutaman vuoden ajan selkeä trendi maailmalla auton tuulilasinpesunesteistä elintarvikkeisiin, mutta nyt se tuotiin ensimmäistä kertaa levitteisiin.

Vuonna 2012 perustettiin Foodduck-niminen yritys tämän innovaation ja ajatuksen ympärille. Tästä liikkeelle lähti melkein kolmen vuoden tuotekehitysprosessi, intohimo uudistaa vuosikymmeniä käytössä olleita toimintatapoja, pakkauksia ja käytäntöjä. Tuotekehityksen ydinjoukossa on ollut noin kymmenen eri alojen huippuosaajaa sekä niin kotimaisia kuin kansainvälisiä alihankkijoita ja yhteistyökumppaneita. Vuonna 2014 ensimmäinen prototyyppi laitteesta oli jo ”hiljaisesti” teknisessä pilotointikäytössä muutamassa henkilöstöravintolassa, ja marraskuussa 2014 FOODDUCK® lanseerattiin virallisesti markkinoille Suomessa. Myynti ja markkinointi käynnistyivät keväällä 2015.

FOODDUCK soveltuu niin margariinien kuin voi-kasviöljyseosten annostelemiseen leipäpöydissä tai palvelulinjastoilla; hotelleissa, kouluissa, lounasravintoloissa, vanhainkodeissa ja ammattikeittiöissä. Tuote säilyy laitteen sisällä viileässä ja suojassa ympäristön bakteereilta paremmin kuin lämpimässä pöydillä avonaisena seisovat rasiat. Edellä mainituissa käyttökohteissa levitteiden tarjoiluun liittyy hygieenian lisäksi paljon muitakin haasteita, joita harva käyttäjä ei välttämättä ennen edes pysähtynyt ajattelemaan.

Toinen tuotteen keskeisistä eduista sekä ominaisuuksista liittyykin ekologiaan. Ruokahävikki on yksi tulevaisuuden suurimpia haasteita, ja FOODDUCK vastaa siihen levitteen osalta. Tarkka annoskoko ja pakkauksen tehokas käyttö vähentävät levitteen hukkaa. Rasioiden ja nappien muodossa tuotetta päätyy useimmiten paljon jätteeksi, sillä niiden jatkokäyttö on käytännössä mahdotonta tai se ei ole ainakaan minkään suositusten mukaista. Harvapa meistä haluaa tarttua useita tunteja seisseeseen, sotkuisen rasian, veitsen ja murujen yhdistelmään!

FOODDUCK-annostelijassa käytettävässä levitepakkauksessa materiaalin määrä on pystytty pienentämään vain kymmenesosaan perinteisten leviterasioiden vaatimasta määrästä. Näin ollen myös syntyvä jätemäärä on vain kymmenen prosenttia nykyisestä, ja vaikeasti kierrätettävää alumiinia pakkauksissa ei käytetä lainkaan.

Vaikka joskus yksittäinen ruokailija saattaa hyvinkin ajatella, miksi levitettä pitää annostella, on kyse paljon monitahoisemmasta kokonaisuudesta kuin automaattisesta annostelusta. Etuja ja säästöjä älykkäällä laitteella on tarjottavanaan monesta eri kulmasta. Jokainen laitteesta otettu annos säästää ympäristöä ja rahaa. Tätä kun tapahtuu kunta- sekä ketjutasolla kymmenissä ja useimmiten jopa sadoissa käyttöpaikoissa päivästä toiseen, on kyse isoista, yhteiskunnallisesti tärkeistä asioista.

Tuotekehityksen keskeisimpiä kulmakiviä alusta saakka oli myös laitteen käytön helppous niin ruokailijoiden kuin keittiöhenkilökunnan näkökulmasta. Keittiöissä henkilökunnalla on kädet täynnä töitä, ja ruokailuhetki esimerkiksi kouluissa on niin hektinen tapahtuma, että ylimääräistä aikaa harvemmin on. Jos pienikin työresurssi saadaan johonkin muuhun kuin rasioiden avaamiseen ja ylimääräisen levitteen huuhtelemiseen tarjottimilta viemäriin tiskin puolella, on se aina etu.  Ruokailija laittaa vain leivän tai lautasen alle ja FOODDUCK annostelee ennalta säädetyn määrän tuotetta automaattisesti. Tuotteeseen on kosketuksissa vain yksi konepestävä suutinosa, näin sen puhtaanapito on erittäin helppoa ja myös esimerkiksi keliaakikot voivat käyttää samaa levitettä turvallisesti. Pelkoa murujen päätymisestä levitteiden joukkoon ei ole.

Oppilaitosten linjastoilla levitepiste on yksi linjaston hitaimpia paikkoja, nyt jonot kulkevat entistä jouhevammin ja ympäristö on siistimpi. Linjastonopeutta on mielenkiintoista miettiä vielä hieman tarkemmin yksinkertaisen esimerkin kautta: jos tuhannen oppilaan koulussa levitepisteessä käytettyä aikaa pystytään säästämään ruokailijaa kohden vain yksi sekunti, tarkoittaa se yhtä ruokailua kohden yli 16 minuuttia!

Lopuksi vielä muutama sana suomalaisuudesta. Suomalainen työ, osaaminen ja laatu ovat tärkeä osa FOODDUCK-brändiä. FOODDUCK-laitteiden valmistus on kotimaista työtä, ja Suomalaisen Työn Liitto onkin myöntänyt laitteelle Avainlippu-merkin ja Design from Finland -tunnuksen. Näinä aikoina meille kaikille suomalaisen työn arvostus sekä menestys on erittäin tärkeä asia ja voimme olla ylpeitä viedessämme näitä yhteisesti tärkeitä asioita, suomalaista työtä ja kestävää kehitystä, myös kohti kansainvälisiä markkinoita, joskin vähän nykyisestä start-up-maailmasta poiketen perinteisemmän savupiipputeollisuuden edustajina.

Toivomme, että FOODDUCK tuo hymyn huulillesi aina kun sen kohtaat.