Mehiläinenkin on kotieläin. Tarhamehiläinen nimittäin. Hassu ajatus mutta totta. Tarhamehiläisiä pitää hoitaa kuin kotieläintä, villit ja vapaat ovat asia ja laji erikseen. Siinäpä ehkä uusi idea kaikille karvakaveriallergikoille. Ja niin kuin kaikki lemmikit ja eläimet, mehiläinenkin palkitsee hoitajansa ruhtinaallisesti. Jos niiltä ei hellyyttä ja lämpöä saakaan, niin se hunaja on aika mahtava vastalahja hyvästä hoidosta, eikö?

Miten mukava harrastus mehiläistarhaus voisikaan olla. Ei nimittäin vaadi kovin paljon, ei edes poistumista kaupungista. Toki näilläkin lemmikeillä on omat vaatimuksensa: säännöllinen hoito tietysti, ja tarhan paikka on valittava tarkoin. Jos ei ole omaa takapihaa, niin lupakin kannattaa kaupungilta kysyä, mutta ihan laillista puuhaa mehiläisten pitäminen on. Jos taloyhtiöstä löytyy jo vaikkapa viljelylaatikoita tai kukkaistutuksia, on mehiläisten pitäminen jopa perusteltua. Nimittäin siellä missä kukka, siellä tarvitaan mehiläinen! Myös kaupunkipalstat ovat oiva paikka tarhalaisille. Maailman kukkakasvien pölytyksestä 85 % on mehiläisten hommia, ja monet viljelykasvit ovat suorastaan riippuvaisia niistä. Siinäpä syytä kerrakseen.

Ehkä tarhan voisi perustaa jollain pienellä porukalla, jos tuntuu, ettei yksin uskalla lähteä kokeilemaan. Ja jaettu ilo ja jännitys aina tuplaantuu, niinhän se menee. Ja jonkun kanssa yhdessä olisi kiva vähän analysoida aihetta ja suunnitella sitä hunajabisnestä myös! Alkaa tuntua siltä, että taidan tässä perustella asiaa itselleni…

Tämä on syytä vielä kertoa, jos vaikka innostuitte: mehiläisetkin voivat karata!

Lisää tietoa mehiläistarhauksesta kaupungissa voit lukea täältä.